Heprealainen sana eved kantaa syvää teologista arvoa. Sana kääntyy suomeksi palvelijaksi tai orjaksi, joilla voidaan kuvata työskentelyä, palvelemista ja palvomista. 

Mikä määrittää sen, mitä uskomme, opetamme ja elämme? Tähän kysymykseen on yksi ratkaiseva vastaus, jota kutsutaan nimellä sola Scriptura – yksin Raamattu. Mutta miksi juuri Raamattu? Miksi ei kirkollinen traditio, henkilökohtainen kokemus tai inhimillinen järki? Blogin tarkoituksena on avata, miksi Raamattu on ja sen tulee olla kristinuskon ainoa ja ylin auktoriteetti.

Yhtä Jeesuksen tunnetuimmista vertauksista, tuhlaajapojan tarinaa (Luuk. 15:11–32), on usein luettu opetuksena Jumalan armosta syntistä kohtaan. Mutta voisiko tätä kertomusta lähestyä myös näkökulmasta, jossa tuhlaajapojan matka kuvaa uskosta luopumista ja siihen palaamista? Tässä blogissa pureudutaan siihen kysymykseen, voiko uskosta luopunut todella palata Jumalan armoon? Antaako Raamattu toivoa langenneelle?

Monessa kristillisessä keskustelussa pohditaan yhä naisten asemaa seurakunnassa. Erityisesti naispappeus puhuttaa, jolloin kysymys kuuluu: voivatko naiset toimia opettajina, johtajina ja pastoreina? Onko naisten rooli rajattu vain tietyille alueille vai onko Raamatussa esimerkkejä naisista, jotka palvelivat laajasti seurakunnan rakentamisessa?

Maltillinen synergismi sijoittuu perinteisen monergismin ja klassisen synergismin välimaastoon välttäen niiden keskeiset ongelmat. Pelastus on yksinomaan Jumalan aloitteesta syntyvä armon lahja ilman ihmisen omia ansioita tai tekoja, mutta vaikka Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan, yksilöllä on yhä aito mahdollisuus torjua pelastus epäuskossa. Toisin kuin arminiolaisuudessa, ihmisen omaksi osaksi ei jää aktiivinen uskonratkaisu, vaan pidättäytyminen Jumalan kutsun vastustamisesta. Tämä tasapainottaa Jumalan ehdotonta suvereniteettia ja ihmisen todellista vastuuta kirkastaen pelastuksen perustuvan yksinomaan Kristukseen. Oheinen esimerkki selittää näitä teologisia eroja.